Kun maailma romahtaa vol.2

Uusi vuosi, uusia mahdollisuuksia ja muita kliseitä...Viime vuodet eivät todellakaan ole olleet mitään hehkeitä. Vastoinkäymisiä on ollut ihan liiankin kanssa: sairastuminen, ihmissuhdeongelmat, rahahuolet, työkuviot. Silti olen jotenkin taapertanut eteenpäin. Ehkä itsepäisyydellä, sinnikkyydellä tai toivolla. Ei tämä tästä voi enää huonommaksi mennä. Eihän?


Hah! Väärin luultu! Uuden vuoden alkajaisiksi aviomies aukaisi sanaisen arkkunsa ja totesi harkitsevansa avioeroa. Arki kuulemma sujuu ihan mukavasti, mutta jotain puuttuu. On aina puuttunut. Että mitä?

Okei: eihän tämän pitäisi tulla varsinaisena yllätyksenä. Aviokriisi puhkesi joitain vuosia sitten. Minäkin epäilin  suhteemme tulevaisuutta, mutta tulin lopulta siihen tulokseen, että tämä on itselleni paras paikka olla. Masennukseni ei ole suinkaan helpottanut yhteiseloa. Tunnustan: olen ollut välillä suorastaan hirviö. Täysin irrallaan omasta itsestäni. Suorastaan pelottava. Kyllä siinä on ollut puolisolla kestämistä. Ei ihme, jos hänkin palaa joskus loppuun. Silti on jaksettu sitkeästi eteenpäin. Parempina hetkinäni olen vain ihaillut hänen rauhallisuuttaan ja toiveikkuuttaan. Sydän on melkein pakahtunut ajatellessa miten onnekas olen ollut. Minulla on tuollainen mies, joka rakastaa kaikista vaikeuksista huolimatta. Pysyy rinnalla vaikka mikä tulisi. Ja nyt se kaikki osoittautuikin valheeksi.

Vitsihän on nimittäin siinä, että viimeinen puoli vuotta on sujunut todella hyvin. Olin taas kiinni elämässä. Sain uutta intoa tehdä töitä. Vaikka väittely jäikin vielä haaveeksi, kaksi tietokirjaprojektia ovat olleet valtavan innostavia. Ja nyt jo väitöskirjan pariin palaaminen alkoi myös tuntua hyvältä idealta. Parisuhteessa oli jälleen, ainakin omasta mielestäni kaikki kohdallaan. Arki sujui, suunnittelimme innolla tulevaa: omakotitalon hankintaa, lapsia, lomamatkoja. Uskalsin taas luottaa meihin, näyttää tunteeni, joita olin varonut näyttämästä pitkän aikaa, koska pelkäsin haavoittuvani. Kuinka saatoin olla niin sokea ja typerä? Yksi sana ja puff! oma pieni maailma romahtaa ympäriltä. Tämä siis tapahtui kaksi päivää sitten.



Teknisesti ottaen hän ei sanonut päättäneensä avioerosta, mutta pitää sitä kuitenkin vaihtoehtona. Eli mikään ei ole vielä varmaa. Eihän? Mutta jos se sana on kerran päästetty ilmoille, onko todella enää paluuta? Jokin on jo särkynyt. Tuntuu, että minulle se kaikkein rakkain ihminen on pettänyt minut pahimmalla mahdollisella tavalla.

En saanut seuraavana yönä ollenkaan unta. Päässäni surisi lakkaamatta, mitäs nyt sitten. Kuinka lopettaa 12 vuotta kestänyt yhteiselo? Miten ihmiset sen oikein tekevät? En tiennyt edes, mistä aloittaisin. Paperihommia siihen ainakin kuuluisi. Raha-asioiden selvittelyä. Mieleeni nousi vain siskoni tokaisu, että ei kannata muuttaa nimeään naimisiin mennessään, koska erotilanteessa nimenvaihtorumba pitäisi sitten käydä uudestaan. Niinpä. Ja tutkijana olen julkaissut avionimelläni vaikka miten paljon artikkeleja! Niitä saisi sitten tuijotella maailman tappiin asti. Pieniä murheita, mutta aamun pikkutunneilla ne tuntuivat tärkeiltä. 

Muutto. Tajusin, ettei minulla ollut paikkaa minne mennä. Oli kuitenkin itsestään selvää, että se olisi minä, joka muuttaisin pois yhteisestä kodista. Ei kotia. Se kuulostaa jotenkin todella lohduttomalta. Ja tajusin olevani nykyisen itsenäisen naisen irvikuva. Taloudellisesti riippuvainen. Mieheni on pitänyt viime kädessä taloutemme pystyssä minun epäsäännöllisen rahoitukseni takia. Enkä ole ollut edes lasten takia hoitovapaalla. Luulisi, että sukupuoleen erikoistunut kulttuurihistorioitsija olisi tajunnut asian hieman aikaisemmin! Nyt apurahaa on tiedossa kesään asti, mutta sitten ei taas mitään. Tulevaisuus on jälleen yksi musta aukko. Toisaalta olen itse valinnut ammattini. Ja nyt saan maksaa siitä.

Ja mitä kaikki muutkin sanovat? Ovatko he tajunneet asianlaidan paljon ennen minua? Jouluna, kun kävimme yhdessä sukuloimassa? Edustamassa miehen firman kirjanpitäjän juhlissa? Vanhemmat, appivanhemmat, sisarukset, kaverit? Mitä teatteria sekin lopulta oli! Kuvittelin mielessäni jo liudan toisten ihmisten sääliviä katseita. Ja mieleni piru maalasi ainakin yhden, joka ottaisi erouutisen ilolla vastaan. Ehkä useammankin. "Jes! Nyt siitä ämmästä päästäisiin!" Enkä voinut olla miettimättä, odottiko mieheni näin kauan vain siksi, että olisin paremmassa kunnossa. Sillä vain totaalinen kusipää jättäisi vaikeasti sairaan vaimonsa. Mitään toivoa ei koskaan ollut ja hän vain odotti sopivaa tilaisuutta. Ettei omatunto soimaisi liiaksi.



Jossain vaiheessa en kestänyt enää tuota sekalaista ajatusmyrskyä ja nousin ylös pakkaamaan. Hoidetaan tämä sitten nopeasti pois alta! Pakko tehdä jotain. Mietin kuumeisesti, mitkä olivat ne kaikkein olennaisimmat. Ajatukset eivät vain tahtoneet pysyä koossa. Tuskastuin, kun pohdin, millä ihmeellä saisin kannettua kaikki kirjat? Niitä kun on kaksi kirjahyllyllistä. Täysin olennainen asia miettiä kuuden aikaan aamulla. Huonekaluja en tarvitsisi, koska minne ne veisin. En minnekään jne. jne. Mieheni maanitteli minut lopulta takaisin nukkumaan. Nukuin koko seuraavan päivän. Siellä ne matkalaukut ovat edelleen levällään lattialla puoliksi pakattuina. Vaatepinoja lattialla. Sormukset laitoin tänä aamuna sormeen, niinkuin aina ennenkin. Rutiinilla.

Sillä vaikka oma maailma olisi raunioina, ympäröivä todellisuus jatkaa armottomasti kulkuaan. Pakko kai olisi jaksaa pysyä arjessa edes jotenkin kiinni. Olenhan tehnyt niin ennenkin. Yli kolme vuotta sitten, kun aviokriisi räjähti käsiin. Menimme seuraavana päivänä yhdessä kummityttäreni syntymäpäiville kuin mitään ei olisi tapahtunut. Nyt työsähköpostiin tipahtelee kokous- ja lounaskutsuja. Olisi seminaaripäiviä ja omaa kirjoitustyötäkin pitäisi jatkaa. Pyykit eivät pese itse itseään ja ehkä ruokaakin täytyisi tehdä. Yhteinen tuttavakin pyysi 1-vuotiaansa syntymäpäiville. Seinät on pidettävä pystyssä. Että hyvää uutta vuotta vaan!

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Miksi lavatansseja?

Itsekkyys tanssilavoilla

Ämyri 9.6.2018